Kesken(eräinen)

Äiti, minun täytyy jatkaa.
Joku kutsuu kulkemaan.
Täytyy taittaa taival matkaa,
vaikken tietä tunnekaan.
...
Älä pelkää. Tulen Kyllä.
Tulen kyllä takaisin.
Iltatuulen hyväilyssä:
siinä olen minäkin.
-osa Anna-Mari kaskisen runosta Lapsen laulu äidille


Mulla on tapana käsitellä vaikeita asioita kirjottamalla, ja niin tein myös ensimmäisen raskauteni mennessä kesken. Siitä tekstistä tuli raaka ja paljas. Kun parisen viikkoa sitte toinen hyvin alkanu raskaus vaihtu keskeytyneen keskenmenon epäilyks, alko taas ajatukset hyrräämään kirjotettujen lauseitten ympärillä. Mutta suru kierty kerälle, ja vaikka oli tarve, ei tekstiä tullu.

Päätin kuitenki koittaa sanottaa kokemuksiani jollain tasolla tänne blogiin. Tuntuu vaikealta lähestyä tätä aihetta, se tuntuu liian aralta, tulee lähelle ja tunkeutuu henkilökohtaselle alueelle. Toisaalta se tuntuu melkeen tabulta. Miksikö sitten kirjotan? Siksi, että tämä aihe on mun mielestä ehkä liikaakin vaiettu. Sanotaan, että keskenmenot on yleisiä. Lohuttaako se kuitenkaan siinä vaiheessa, kun se osuu omalle kohalle, jos niistä ei koskaan oo oikeasti kuullu? Onneks sosiaalinen media tarjoaa tähänki pulmaan nykyään ratkasun ainakin faceryhmien kautta. Niissä oon nähny todeks sitä, että kyllä, keskenmenoja tapahtuu ja moni painii niitten tuomien kipujen kanssa, oman aikansa.

Jos keskenmeno on tapahtunu myöhemmillä viikoilla, tuntuu, että sillon asian ja surun jakaminen on oikeutetumpaa. Varhasia keskenmenoja nyt vaan tapahtuu, niitä on paljon, jotain vikaa siinä oli, ei siitä ois ollu elämään. Lohuttavaa? Alkuun myös minä vaikenin melko visusti keskenmenostani, vaikka välillä ois ollu tarve avata suu. En halunnu kerätä sääliä, toisaalta hävetti ja toisaalta tuntu, että tästä asiasta ei nyt vaan sovi puhua, eihän se oo mitään. Oon vähitellen opetellu suhtautumaan asiaan eri tavalla. Mulla ei oo tarvetta kuuluttaa kokemuksiani kaikille, mutta jos siltä tuntuu, annan itelleni luvan puhua. Vaikka helpolta se ei usein vieläkää tunnu.

Joskus otettuani keskenmenon esille oon kokenu saaneeni osakseni vähättelyä tai sivuuttamista. En kaipaa sääliä tai surkuttelua, mutta kaipaan todesta ottamista. Koska keskenmeno on totta kokijalleen. Se repii tulevaisuuteen aukon, tekee sisälle tyhjyyen ja satuttaa. Jotain korvaamattoman arvokasta on lähteny. Se on elämän kokonen menetys. Suru haihtuu, mutta muisto säilyy. Tämä on mun kokemus ja jokainen varmaan kokee (jokaisen) keskenmenon eri tavalla. Mutta tarkotan sanoa, että keskenmenon kokenu on myös kohannu lapsen menetyksen, ja mun mielestä sitä kokemusta tulis kunnioittaa. Riippumatta siitä, oliko viikkoja 5 vai 15.

Oon kokenut myös rinnalla kulkemista, myötäelämistä ja tukemista. Surun sumussa näköalat kapenee ja sanat katoilee. Tärkeimmältä on niissä tilanteissa tuntunu se, että mua on kuunneltu tai oon ainaki tienny, että halutessani voin puhua. Oon kokenu aitoa välittämistä, ja oon siitä kiitollinen. <3

Kuva: pixabay

Mun kumpikin keskenmeno tapahtu raskausviikoilla 6+. Ensimmäinen keskeyty itestään niin kauheitten supistuskipujen saattelemana, että päädyin lopulta ambulanssilla keskussairaalaan. Toinen todettiin keskeytyneeks keskenmenoks varhaisraskauden ultrassa vasta viikkoja myöhemmin. Viikot heitti jo sillon siihen nähen, mitä ois pitäny olla, mutta haluttiin kuitenkin varmuus. Reilu viikko myöhemmin keskenmeno varmistu ja alotettiin tyhjennys lääkkeillä.

Mun kokemukset näistä kahesta keskenmenosta on niin erilaiset, että en voi mahuttaa niitä samoihin lauseisiin ja muotteihin. Yhteistä oli ainakin tunnemyrskyt. Tässä kohtaa pystyn avaamaan vain jälkimmäistä kokemustani.

Olin täynnä toivoa ja onnea, kun jälkimmäisessä raskauessa riensin Gravidaan. Pieni jännitys, mutta vahva luotto. Tiputus oli loputon. On sikiö, mutta... Epäusko oli valtava ja suru niin musertava, että ajatus ei kantanu huomiseen. Yli viikon piina kontrolliultran oottamiseen alko. Välillä aika solju, mutta sitten taas mateli. Viikko oli kahen pitunen. Päivien kuluessa sisälle hiipi kuitenkin varmuus siitä, ettei pieni oo hengissä. Aloin tehä hiljasta, melkeen alitajusta surutyötä, jotenki pehmeää ja lempeää, mutta samalla kuristavan kipeää.

Tänään suru puristaa sisintä

pieni sydän on sammunut

ei ole valoa kohdun sisällä

Enkeli on vieraillut -

se on lempeästi silittänyt

lapsen päätä

se on kutsunut lasta nimeltä

-Päivi Myllynen

Kontrolliultra vahvisti keskeytyneen keskenmenon. Vaikka olin valmistautunu tulevaan, oli totuus silti järkyttävä. Kun kävelin kätilön vastaanotolta labraan, olin täynnä vihaa niitä kohtaan, jotka saa lapsia tahtomattaan tai haluamatta huolehtia niistä. Kopassaan nukkuvan vauvan näkeminen satutti. Vihan ja pettymyksen jälkeen tuli ahistus, jonka läpi tunteita oli vaikea nähä. Sitten tyhjyys, joka kadotti ne kaikki. Jätti pimeään aukkoon haparoimaan ilman kiintopistettä. Kaikkia tunteita on mahotonta eritellä. Yks kauhea on pelko siitä, että musta ei oo tähän, että mun keho ei kykene raskauteen. Huonommuuden tunne, riittämättömyys, keskeneräisyys. Sitten nous kysymys, onko muut kokenut samaa? Onko meillä toivoa? En tiiä, mutta haluan luottaa.

Kuva: pixabay

Täytyy jatkaa ja elämä jatkuu, vähitellen uutta tulevaisuutta muotoillen. Silti vielä kirpasee syvältä, kun kuulen jotain vauvoihin liittyvää, luokkakaverin vauvan itku sai kyyneleet silmiin ja vilkuilen kateellisena vauvamahoja. Suru sykkii vielä liian hengissä. Haluaisin antaa sille tilan ja toivon, että joku päivä se väistyy. Se jättää jäljen, mutta voin jatkaa matkaa. Ja voin luottaa siihen, että pieni on päässyt perille.


Surun satuttaessa kipeimmin
näimme tien, jota kulkivat enkelisi
pikkuinen sylissään

Valoisa oli hänen matkansa,
lyhyt ja valoisa.
-Päivi Myllynen