Palanen kiirettä rauhan keskelle

Mulla tuli joskus keskellä yötä outo inspiraatio kirjottaa taas pitkästä aikaa. Ois tullu sitä tekstiä. Mutta nyt kun lopulta ennätin tänne blogin ääreen, nii missä ne ajatukset nyt on? Jaa-a. Pää on ku tabula rasa. Elämä on ollu kai nii vikkelänsorttista, että ajatuksetki lähtee juoksentelemaan. Ja sitte jos ite himmaa, niin ne juoksee ohi. Toivottavasti ne huomaa jossain vaiheessa, että jäin kyydistä...

Luin justiin jostain lehestä, että kiire ei enää oo muodikasta. Harmi, koska sitte oisin kerranki muodin huipulla. Nojoo, oikeasti se on kyllä hyvä asia. Nyt tuntus niin arvokkaalta, jos sais yhen päivän vaikka ihan vaan olla. Kotona. Löhötä sohvalla ja lukea kirjaa. Käyä lenkillä ja pestä vähän pyykkiä. Syyä hyvää ruokaa. Kuunnella joululauluja! Joulukuussa aion niin toteuttaa tuon unelman.

Jos ollaan ihan tarkkoja, niin ei mulla kyllä ees oo kokoaikaa kiire ollu. Tekemistä vaan on niin hulluna, että se aiheuttaa semmosen paineen. Joka välillä aiheuttaa kiirettä. Mutta toisaalta, on jollain tasolla totta, että kiire on mielentila. Asenne. Jos päättää, että mä keskityn nyt tähän juttuun, teen tän niin hyvin ku voin, katotaan sitten miten jatketaan. Niin eihän se kiire pääse vaivaamaan. Joskus se vaan on niin paljon helpommin sanottu ku tehty...

Reipas opiskelija. Kohta on Lymyki yhet opinnot elämässää suorittanu. :P

Mun opintojen loppusuora häämöttää. Enää muutama isompi mutka ja sitte anti palaa kauheeta laukkaa maaliin. (Toivottavasti en kompastu ja tee viimestä mahalaskua!) Näitte opintojen aikana oon tehny mahalaskuja, pomppinu pilvissä ja kaikkea siltä väliltä. Oon vuodattanu verta ja kyyneliä, ja repiny harmaantuneita hiuksia päästäni. Oon tienny asioita, luullu tietäväni niitä ja huomannu etten tiiä mistään mitään. Oon innostunu, valaistunu ja saanu kohata mahtavia persoonia. Oon oppinu pohtimaan, ettimään näkökulmia ja kyseenalaistamaan.

Nyt, kun opinnot alkaa loppua ja (toivottavasti) työelämä häämöttää, nään selkeämmin ku aiemmin. Vaikka valmistuisin, mä en oo valmis. Opinnot on antanu mulle perustan, jonka päällä voin seistä ja perustella omaa toimintaani. Oon saanu erivärisiä silmälaseja, miekan, kilven ja kasapäin muita pieniä härpäkkeitä. Jotkut niistä on mulle läheisempiä ja tärkeämpiä kun toiset. Mutta lähen työelämään oppimaan lisää, ja uskon, etten tuu koskaan valmiiks. Mä ajattelen, että jos työskentelee ihmisten kanssa, ei voi koskaan olla valmis. Aina voi kehittyä, muuttua, oppia ja oivaltaa. Toivon vaan, että en irtaannu tuosta opintojen myötä rakentuneesta jalustasta ja hukkaa kaikkia varusteita työelämän pyörteisiin. Ja toivon, että muistan myös huoltaa tuota perustaa ja noita varusteita niin, että ne pysyy ehjinä ja uuen verosina.

P.S. Ihmettelen jälleen kerran, miten tässä näin kävi. Mun oli tarkotus kirjottaa jotain ihan muuta, mutta ajatukset vei! No, ainakin ne löysi mut.

Pointtina oli sanoa, että opinnot on pitäny mun päivät kiireisinä. Illat taas on kulunu tehokkaasti pakatessa, tavaroita kuskatessa ja uutta kämppää rempatessa. (Ollaan siis tämän kuun lopussa muuttamassa.) Iltasin on tuttu tunne se sellanen, niinku ois lanalla vedetty yli tai laitettu mehupuristimeen ja puristettu kaikki mehut pihalle. Vaikka jollain hassulla tavalla nautin tästä kaikesta tekemisestä ja jatkuvasta menemisestä. Ehkä se on se tieto siitä, että pari viikkoa niin tää rumpa on ohi ja johan helpottaa!

Lymy tais viimein tajuta, että hänen pörröisyytensä on oikeasti menossa hoitoon. Ei kuulemma auta ees minkään sortin chihut. Siihen malliin se on koko aamun vuoroin kitissy, vuoroin möksöttäny ja kuuluvasti huokaillu. Vai onkohan se vaan saanu tarpeekseen mamman opiskeluista..?