Hiukkasia sisältä

Annoin eilen rakkaan lukea tekstin, joka synty pimeän ja kivun ja tarpeen jälkeen. Raakaa todellisuutta. Rakas kysy, että miksen mää enää kirjota. Hyvä kysymys.

Tai siis kirjotanhan mä, nytkin tätä blogia. Mutta tää on eri asia, vaikka teen tätäki omaksi ilokseni. En tee kertomuksia ja leikittele mielikuvituksella, keskity yksityiskohtiin ja tuntemuksiin. Meen vähän niinku pintaliitoa. Jos rehellisiä ollaan, oon ettiny aika paljon omaa tapaani kirjottaa blogia, ja musta tuntuu etten oo vieläkään löytäny sitä. Ehkä joku päivä. Tai ehkä annan vaan mennä, sillä painolla ja tunteella kun kullonkin on.

Oon huomannu, että kirjotus tulee kun on tarve. Sillon siis kaikista helpoiten. Oonhan mää koittanu kirjottaa kirjaa, se on välillä pelkkää työtä, pusertamista eteenpäin niin että taas helpottaa, sitä ei voi tehä pelkän tarpeen ja inspiraation varassa. Tai voi, mutta voi olla, että sillon jää vaan oottamaan sitä jotain. Niinku minä.

Mutta se tarve, vähän niinku vessahätä. On tunne siitä, että joku asia pitää saaha käsiteltyä, eikä se onnistu mitenkää muuten. Ei puhumalla, ei soittamalla, ei miettimällä, lenkkeilemällä, itkemällä, ei nukkumalla, huutamalla, syömällä eikä lukemalla. On tunne siitä, että joku palanen puuttuu. Kun tapahtuu jotai oikeen ikävää, etin päiväkirjan käsiini ja vuodatan siihen päällimmäiset tunteet. Rumaa käsialaa ja kyyneltahroja. Paperille saa nekin ajatukset, jotka on syviä ja omia, vaikeita muuttaa ääneks ja sanoa toiselle, joskus jopa sille rakkaimmalle ja läheisimmälle.

Usein aattelee, että ei oo aikaa. Se on aika surullista. Ettei oo aikaa tehä sellasta, mistä todella pitää. Onko kiire sitten todellista vai päänsisästä? Ehkä sen tekee ite, ehkä ei. Mutta elämässä on vaan kauheasti asioita jotka pitää hoitaa ja tehä, suorittaa. Suorittaminen vie välillä niin, että on vaikea rauhottua. Oon yrittäny opetella sitä, rauhottumista. Toivon, että koira auttaa. Eläimet on ihmeellisiä, niissä tosiaanki on jotain terapeuttista.


Käytiin lauantaina Juhon kanssa seikkailupuistossa, kiipeilemässä puihin viritetyillä radoilla. Oon käyny kerran aikaisemminki, Lapissa, sillon ku elämä vielä oli pumpulia. Ei ollu kyllä kovin pumpulista hommaa nyt. Ekat radat meni aika kevyesti ja pelkoki hälveni pian. Viimesellä radalla hiki virtas. Jäin roikkumaan ku hyttynen hämähäkinseittiin, siellä oltas jos Juho ei ois tullu auttamaan. En oo koskaan elämässäni kokenu niin kertakaikkista voimien loppumista. Tänäänki tärisee vielä käet. Mutta se oli sen arvosta, hauskaa, mahtavaa, ihana yhteinen kokemus. Olin sen tarpeessa.

Vanha kuva Lapinmailta, mutta selventää ainaki asiaa.

Lähettiin samana iltana pyörähtämään vielä Jämsän kesiksissä. Oli mukava ilta, vesisateesta huolimatta. Kotiinlähtö vähän viivästy, kun juututtiin pöyän ääreen puhumaan. Sitä kaipaanki. todellisuutta ja aitoja keskusteluja. Joku puhu siitä, että Jumala joko siunaa tai varjelee. Meitäki on siunattu ja varjeltu. Joskus voi tuntua ettei itelle sopivasti, mutta kuitenkin.

Eilen oli mun ja Juhon kaksvuotispäivä. Hullua, miten aika kiitää juoksee rientää. Vastahan olin varovasti(?) ihastunu, nyt palavasti rakastunu, saman katon alla, yhteiset  ilot ja huolet. Ja rahat. Raha pyörittää maailmaa. Meinasin sensuroida tuon, mutta niin se vaan on. Laske mieti pohdi. Nonii. On hassua, miten toisesta oppii lisää, ja samalla itestään. Ei kai toista voi koskaan oppiakaa tuntemaan kunnolla, ei kai sitä itteäkään tunne kokonaan. Ja ihminen muuttuu. Mutta on ihanaa rakastaa ja olla rakastettu. Mutta ei rakkauen tähen, vaan rakkaan ihmisen tähen.

Oltiin eilinen ihan kahestaan koko päivä, syötiin herkkuja ja nautittiin siitä että sai olla. Ja haettiin kaupasta neilikkakimppu. Tykkään noista kukista hirmusesti.

Elämä tuntuu taas valosalta. Tämä viikko ahertamista, ja sitten tulee Lymy! Oon niin intoa täynnä, että voisin leijua. Kauankohan tätä kestää..?