Vaimous

Aloin erään ryhmäkeskustelun innottamana pohtimaan, millainen on mun oma käsitys stereotyyppisestä vaimosta ja millanen vaimo mää ite mahan olla.

Varmasti jokaikinen ihminen luokittelee ihmisiä lokeroihin, sillain elämästä saa selkeämmän kuvan. Minäki teen sitä, varmaan joka päivä, tiedostamatta tai tiedostetustikin. Mutta silti vierastan ajatusta siitä, että ihmisen pitäs olla tietynlainen ja toimia tietyllä tavalla, koska on - no, vaikkapa vaimo.

Myönnän, että mulla on vähän feminismisiä mietteitä. Meiän seurustelun aikana ja vielä ennen avioliittoaki olin hyvin jyrkästi sitä mieltä, että meillä ei sitten oo mitään naisten ja miesten töitä erikseen. Mä en ala siihen, että se oon aina minä, joka siivoaa, pyykkää, tekee ruuan, hoitaa lapset ja niin edelleen.. Ei ei ja vielä kerran ei.

Jonkinlainen semmonen on nimittäin mun stereotypia vaimosta. Vaimo on kotona (koska lapset), herää ensin kymmenen kertaa yössä syöttämään tai muuten vaan hyssyttelemään lapsia, pesee päivän kakkoja, laittaa välillä ruokaa, siivoaa ja pyykkää kaikki vapaavälit ja viettää vielä illallakin laatuaikaa lasten kanssa, koska miehellä on menoja (no, tuo oli jo vähän liiottelua, mutta toisaalta myös totta monessa perheessä.) Tai oli lapsia tai ei, niin hyvä vaimo osaa kyllä ainakin laittaa hyvää ruokaa ja leipoo herkkuja harva se päivä ja pitää kodin siistinä. Ja koska tästä kaikesta on mun päässä muodostunu jotenki erittäin negatiivissävytteinen rimpsu, en vaan kertakaikkiaan oo tahtonu tulla perinteiseks vaimoks.

Nyt kun mun vaimoutta on kestäny melkeen hurjat puoltoista kuukautta, mun mieli on alkanu muuttua. Se kyllä varmaanki osittain johtuu niin sanotusti olosuhteitten pakosta - mies on töissä ja minä opiskelen päivät kotona, niin kummallahan on enemmän aikaa häärätä kotona? Joka tapauksessa oon huomannu, että nautin suuresti siitä, ku saan (saisimpa..) piettyä kodin siistinä ja tehtyä muita arkiaskareita. Jopa salaatin leikkaaminen on jotenki mukavampaa ku ennen.:P Eilen leivoin mokkapaloja, kun saatiin tärkeitä vieraita Kuopivon suunnalta. On jotenki mukava häärätä ja touhuta kotona. Siinä on myös palvelevaa mieltä mukana. Jos asuisin yksin, niin ei se ois yhtään niin kivaa. Kaiken lisäks on ihanaa "rakentaa pesää", siis sisustaa ja tehä tästä meiän näköstä kotia. Mutta mietin, että ehkä tuo perinteisen vaimon stereotypia ei ookkaan niiiin paha.

Yhteistyön tulos - kokeiluversio häihin. Niin nätti :D

Sitä mä en kyllä sulattais, ettei mies ois VALMIS osallistumaan kotitöihin laisinkaan. Varsinki sitten, jos minäki oisin päivät töissä. Mutta jos oon päivät kotona ja aikaa on, en jotenki osaa olettaa, että rakas kauheasti osallistuis. Ja toki on niitä "miesten töitä", joihin en taas mielelläni ite änge mukaan. Niinku kaikki autojutut ja kaapinovien korjaukset. Ruohonleikkuu tai aiantolppien teko.

Mä en voi olla ku kiitollinen siitä, että oon saanu miehen, joka osaa tehä. Ruokaa esimerkiks, joitakin paremmin kun minä. Se oli mulle pikkunen kriisi seurustelun aluks, kun ajattelin että nainenhan se on, kenen ruokaa pitää osata laittaa. Mutta se on oikeasti vaan rikkaus. Oon yrittäny opetella jonkilaista armollisuutta itteäni kohtaan, mun ei tarvi osata kaikkea eikä mun tarvi olla täydellinen. Me voiaan kumpikin opettaa eri asioissa ja omalla tavallamme toinen toista.

Rakas osallistuu ruuanlaittoon, siivoamiseen ja pyykkäykseen aina tarpeen mukaan. Kitki mun kanssa kukkapenkkejä ja autto jopa ompelukoneen kanssa, kun mun muisti oli ruosteessa.:D Kun alkaa aattelemaan, niin minähän oon paljon huonommin mukana rakkaan jutuissa. Tässä päästään taas siihen, että pitääkö näitä juttuja jaotella. Eikö kotitöitä ja asioita ois vaan parhainta hoitaa sillain, ku kummastakin tuntuu hyvältä, ilman että toinen joutuu tehä liikaa? Mä ajattelen, että siihen ois hyvä pyrkiä.

Pätevä mettänainen.

Sen vaan vielä sanon, että jos Juho ois mettämiehiä, niin minä ainaki kulkisin mukana! Aloin jo tässä miettiä, että pitäsköhän sittekki hankkia metästyskortit ja opettaa meiä Lymy noutamaan - vaikka naapurin tiputtamat, jos ei omaa saalista tuu..;)